Bändi

Bändi on kuulkaas mielenkiintoinen organismi. Viimeisimmät Neiti Rubinstein -äänitteet tuottanut ja äänittänyt kultakorva Jumalan armosta sekä useissa eri kokoonpanoissa itsekin vaikuttanut Arttu Volanto totesi kerran, että jos hän vielä johonkin bändiin liittyy, ainakin yhden näistä kolmesta määreestä tulee toteutua: Keikoista pitää tulla helvetisti liksaa, musan pitää olla helvetin hyvää tai bändikaverien pitää olla helvetin hyviä tyyppejä. Kiteyttiköhän Arttu tuossa huomaamattaan bändien olemassaolon kantavat voimat yleiselläkin tasolla? Parhaimmillaan tietenkin nämä kaikki ominaisuudet yhdistyvät.

Varmaan suurin osa muusikoista pitää kahta viimeistä kohtaa arvokkaimpana. Toki ammattimuusikon täytyy ainakin Suomen kokoisessa maassa tehdä sitä mistä tiliä tulee. Ei saa olla liian nirso. Mutta jos katsotaan asiaa ryhmädynamiikan kannalta, harva jaksaa määräänsä pidempään kiertää kusipäiden (tai yksikin kusipää/bändi riittää) kanssa vaikka liksaosasto olisikin anteliaasti hoidettu. Toisaalta hyvien tyyppien kanssa viihtyy vaikka musa olisikin suolesta ja reissut menisivät vahvasti miinuksen puolelle.

Itse olen aina ollut bändimuusikko. Vaikka suurimmassa osassa kokoonpanoista olen ollut biisintekijän ja laulajan ominaisuudessa jonkin sortin liiderin asemassa, olen ennen kaikkea liputtanut demokratian puolesta. Näin jo senkin takia, että itse vajavaiset lahjat omaavana en ole edes osannut säveltää/sovittaa valmiita rumpu- tai bassokuvioita, mutta toisaalta myös tarkoituksella jättänyt tilaa itse kunkin ideoille. Mielestäni vain tuolla tyylillä bändistä saadaan kunnolla se yhteinen juttu, johon jokainen jäsen haluaa puhaltaa parhaimpansa.

Jonkin verran joutuu tosin kamppailemaan nihilistisen taiteilijaegonsa kanssa, kun omassa päässä humppana soinut hengentuote onkin bändikäsittelyn jälkeen progefunkkia. Jotkut jätkien ratkaisut saattaa tyrkätä puukon syvällekin kylkiluiden väliin, mutta valtaosin verenvuodon lakattua huomaa, että just noinhan se pitääkin mennä. Rumpalimme Jokke usein pukeekin tapahtuman kauniisti sanoihin: ”Kyllä tuosta kunnon perseraiskauksella vielä hyvä biisi saadaan.”

Edellinen taitaa olla myös avain sille mystiselle tapahtumalle, kun bändistä kasvaa suurempi kuin osiensa summa. Olen ollut onnekas ja päässyt parikin kertaa todistamaan moista tapahtumaa omien kokoonpanojen sisällä.

Ensimmäinen suuri herääminen oli Kuollut etana, jonka todellisen merkityksen tosin kunnolla tajusi vasta bändin kuoppaamisen jälkeen. Etanan kunnian päivinä oli itse sen verran nuori ja tyhmä, että silloin vähintään yhtä tärkeää kuin musiikki oli hauskanpito ja kova meno, eikä menoa liiemmälti jääty analyseeraamaan. Mutta tässä hiljattain vanhoja muistellessa noina aikoina useilla keikoilla miksaajana toimineen Lavilan Karin kanssa, tulimme siihen tulokseen, että Kuollut etana ei olisi ollut juuri niin ainutlaatuinen, jos hommaa olisi vähänkin enemmän järjellä funtsattu.

Toinen herääminen on eittämättä tapahtunut nykyisellä Neiti Rubinstein -kokoonpanolla. Nyt kun olen vanhempi ja edelleen tyhmä, mutta jotakin oppinut sentään matkan varrelta, osaa bändin toimivuudesta jo vähän nauttia ihan reaaliajassa. Mikään ei voita lauluntekijänä sitä tunnetta, kun uusi biisi saa treeneissä muotonsa ja menee ensimmäistä kertaa puhtaasti läpi, minkä jälkeen kaikki ovat sitä mieltä, että tässä on paras biisi ikinä. Tietenkin tunne saa lopullisen täyttymyksensä sitten kun sama saadaan toistettua elävän yleisön edessä. Ja Neidit ovat tällä hetkellä siinä tilassa, että paras saadaan yleensä toistettua juurikin live-tilanteessa.

Bändi on siis allekirjoittaneelle ollut aina lähes välttämätön väline saada omat hengentuotteensa julki edes auttavasti säädyllisessä paketissa. Mutta on bändi ollut aina enemmänkin. Se on ollut tapa määrittää itsensä, tapa elää, kaveriporukka, hauskanpitoa, elämyksiä. Oikein heikkoina hetkinä se on ollut jopa ainut syy elää.