Laulunteon sietämätön keveys: Maa on voimaa osa3: Kaiho Hetkenlaulaja

Kaiho on taiteilija, Kaiho on viihdyttäjä, Kaiho on hullu. Kaiho on jotain, mitä on mahdotonta selittää näkemättä miestä esiintymässä ja hankalaa se on senkin jälkeen. Kaiho tekee kaiken niin omaperäisellä otteella, että siitä on normikulkijan vaikea saada kiinni. Juuri siksi hän on samalla äärimmäisen kiinnostava.

Se että Kaiho alias Kai Hokkanen soittaa ehkä tänäkin yönä kadunkulmassa hetkenlaulujaan, ei ole mikään itsestäänselvyys. Nuorena poikana ykkösjuttuna bänditouhujen rinnalla eli pitkään urheilu ja suunnitelmissa oli armeijaan mennessä ammattisotilaan pesti. Kulttuurialan onneksi tai murheeksi nuorukainen kuitenkin hajotti polvensa inttiaikana ja näin ollen sekä sotilas- että urheilu-ura saivat tehdä tilaa musiikille.

Pitkä tie milleniumina loppuneen armeijan jälkeenkin oli kuljettavana ennen kuin vuonna 2008 Kaiho nähtiin ensimmäistä kertaa kadulla kitaran kanssa. Noihin vuosiin mahtuu mm. mediaviestinnän ja musiikkiterapian opiskelua sekä ensimmäisen suomenkielisen metalliradioaseman Pommiradion päätoimittajuutta.

Pommiradiosta Hokkasella jäi päälle alter-ego nimeltä Pommikaitsu, jonka tunnukseksi nousi mustasankaiset kekkoslasit. Miehen omien sanojen mukaan Pommikaitsu oli ”itsevarmin mies, jonka olen koskaan tavannut, samalla myös alkoholisti ja kovapäinen metallimies, etten sanoisi kuningas omassa lajissaan.” ”Pommiradion loppuessa tuo sekava yli-minä piti saada minusta irti. Siinä meni useampi vuosi, että sain riisuttua nuo mustat lasit”, Hokkanen kertoo.

Viimeisimmän sysäyksen katusoittouraan antoi kukapa muukaan kuin oma puoliso. ”Kesällä 2008 emäntä mainitsi, että hän ei jaksa kuunnella mun kitaransoittoa koko aikaa. Ehdotti, että lähdes kadulle kun sulla ei kauheesti tota rahaakaan ole”, Kai muistelee. Bussissa kitara kourassa matkalla Hämeenkadulle mies mietti kuumeisesti mitä ihmisille soittaisi, kun coverosasto oli päässyt pahasti ruostumaan. Vaihtoehdoksi jäi oikeastaan ottaa kitaralla sointukierto A-E-F-E ja alkaa laulaa siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja kas, Kaiho Hetkenlaulaja oli päästänyt ilmoille ensimmäiset vastasyntyneen parkaisunsa.

”Pommikaitsu on kuollut, minä olen Kaiho”

Ymmärtääkseen Kaihon artistikuvaa, pelkkä laulaja-lauluntekijäajattelulla siitä ei saa kokonaista, vaan tajuntaa pitää laajentaa myös musiikin ulkopuolelle. Tajunnan laajennukseen on tietenkin olemassa omat luonnonlääkkeensä, jotka eittämättä auttaisivat Kaihon ymmärtämisessä, mutta yritetään tällä kertaa selviytyä ilman niitä. Kun mies luettelee esikuvikseen ehkäpä itsestään selvien Reino Helismaan, Juice Leskisen ja Tom Waitsin lisäksi mm. Aristoteleen, Sigmund Freudin ja Andy Warholin, päästään jo vähän lähemmäksi totuutta.

Musiikillisesti Kaiho tekee hyvinkin simppeliä akustisilla instrumenteilla totutettua ”Lähiö-Folkkia Köyhien Paratiisista”, kuten mies itse asian ilmaisee. Melodiat ja rytmitys ovat helposti lähestyttävää peruspoljentoa ajatuksella: ”Ihmiset pitää saada tanssimaan jo intron aikana. Sit tulee sanat.”

Ja juuri sanoissa piilee se tärkein Kaiholaisvoima. Hetkenlaulajan terävä pää ja terävämpi kieli tekevät satunnaisista kulkijoista ja kuulijoista laulun aiheita. ”Hetkenlaulun yksi muoto on ihmisyyteen/henkilökohtaisuuksiin pureutuminen”, Hokkanen kertoo ja lisää: ”Laajan ihmistuntemuksen kautta osaan vetää isot linjat ihmisen sisimmässä ja sanoa arat asiat ääneen, pelkästään hetken silmiin katsomalla.”

Kyseisen lahjan takia tai paremminkin röyhkeydestä käyttää lahjaa Kaihoa on usein tituleerattu vittuilutaiteilijaksi. Vittuilutarkoituksen mies kuitenkin kieltää jyrkästi: ”Joistakin vaan tuntuu siltä, että laulu koskettaa liian syvältä, jolloin tulee pienimuotoinen ahdistuneisuuden tunne”, ja jatkaa: ”Totuus on se mikä eniten satuttaa meitä kaikkia.” Toisaalta Hokkanen tunnustaa: ”Vaikka väität tekeväsi laulun tuntemattomasta tyypistä, teet aina laulun itsestäsi!”

Kaiho on kuitenkin muutakin kuin Hetkenlaulaja-sukunimellä kadunkulmassa ihmisiä kiusaava heittiö. ”Kaiho on anarkisti, joka kirjoittaa kirjaa ja tietenkin laulaa asioista mitä ympärillä näkee. Kaiho soittaa myös mitä tahansa soitinta ja laulaa suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Sama mies soittaa myös läskibassoa punk-bändi Kille Kuulerissa ja sovittaa melodioita räppäreiden taustanauhoihin”, Hokkanen luonnehtii taiteilijapersoonaansa: ”Yleisesti ottaen minä olen Kaiho silloin kun mulla on punaiset silmälasit (selkeä ero siis Pommikaitsun mustiin, toim.huom.) päässä tai joku soitin mukana.”

Kadun sitä hetkeä

Jos on Kaihon artistikuva vähintäänkin epätavallinen, samaa voidaan sanoa miehen julkaisutyylistä. Hokkanen on luonut jo useammankin ainakin kotomaassamme ennen näkemättömän tavan tuoda julki taidettaan.

”Vuodesta 2009 olen julkaissut uniikkia levypainosta, joka tarkoittaa, että jokainen fyysinen levy on yksilö”, Kaiho valottaa. Yksilöt poikkeavat toisistaan biiseillä, niiden versioilla ja järjestyksellä. Myös kansitaide, paketointi, ulkoasu ja oheismateriaali muuttuvat jokaisen levyn kohdalla. Näitä käsityöläishelmiä mies on ehtinyt myymään jo n. 3000kpl. Sama kuvio toistuu tietenkin myös eri suoratoistopalveluihin ladatuissa biiseissä.

Vuonna 2011 Kaiho teki tunnetun historian ensimmäisen uutislaulun Pirkkalainen-lehden verkkosivuille. Myöhemmin lauluja on julkaistu lukuisissa muissakin lehdissä ja medioissa. Sittemmin muut mediat ja tekijät ovat seuranneet/matkineet tienraivaajaa tuoden julki omia uutislaulujaan.

Jotakin historiallista Kaiho lienee tehnyt myös viime vuonna julkaistulla Kadun sitä hetkeä -äänitteellä. Se on tiettävästi maailman ensimmäinen kadulla äänitetty live-levy. Levyä saa artistin itsensä lisäksi mm. Levykauppa X:stä, Swamp Musicista ja Fazer-musiikista. Tulevaisuus näyttää löytyykö tälle konseptille jatkajia.

”Musiikki on Jumala”

Kaihosta voi olla ja ollaankin hyvin monenkirjavaa mieltä (mikä muuten on yleensä onnistuneen taiteilijan merkki), mutta laiskuudesta ja (hullujen) ideoiden puutteesta herraa ei ainakaan voi syyttää. Tarkkaa kirjaa hän ei ole keikoistaan pitänyt, mutta arvelee vähän laskutavasta riippuen niitä kertyneen n. 2000 rykäisyä. Keikkapäiviä vuodessa kertyy n. 80-120.

Tällä hetkellä Kaiho kiertää maata Kadun sitä hetkeä –teemalla soittaen joka kaupungissa niin kadulla kuin jossakin paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Samaan aikaan hän on kirjoittanut kirjaa aiheenaan katusoitto. Tätä rustatessa käsikirjoitus on jo matkannut kustantajien työpöydille.

Paljon on Kai Hokkanen Kaihona jo merta käynyt, mutta paljon on vielä asumattomia saaria löydettävänä. Kysyttäessä tulevaisuuden suunnitelmista, mies listaa: ”Yksi ajatus on moinen, jossa hetkenlaulaja tekee matkailuohjelmaa ja lauluja maailman ääristä. Toinen kaunis moinen olisi, jos kulttuuriapurahan sais hetken ylläpitämiseen, kolmantena olisi kultalevy ja neljäntenä oma bändi.”

Mutta kuten sanoin hulluista ideoista, haaveet eivät jää noin maallisiksi: ”Kaikista parasta olisi saada tehdä laulu, jolla oikeasti olisi merkitystä, esim. syttyy sota tai tulee rauha ja moiseen on syypää minun tekemä laulu.” Ja etteivät vain unelmien siivet pääsisi koskettamaan maata, Kaiho lisää pokkana: ”Kaukainen ajatus on perustaa oma uskonto, jossa Musiikki on Jumala. Tuo ajatus kehittyy vielä, mutta suunta on oikea.”

Kuten jo ingressissä totesin, Kaihoa on mahdotonta selittää näin sanallisesti. Vähän osviittaa saa Kadun sitä hetkeä –levyä kuuntelemalla, mutta parhaiten jyvälle pääsee pysähtymällä kadunkulmaan, kun huomaa perimetrisen punasankaisen punkkarin näköisen tyypin laulavan. Pitää kuitenkin olla valmis siihen, että voi päätyä laulun aiheeksi.